Anni Kinnusen näyttely Safewords Galleria Harmajassa 3.–26.9.2021. Tervetuloa! Galleria on avoinna ke–pe 12–18 ja la–su 12–16. Galleria on poikkeuksellisesti kiinni perjantaina 24.9.
www.galleriaharmaja.fi
Anni Kinnunen: Rose Is My Name, 2021. 110 x 73 cm. Pigmenttivedos, akryylilasi (Diasec).
ANNI KINNUNEN (s.1978 Oulussa) on kuvataiteilija, jonka valokuva-ajattelulla on kiinnostavuutta niin valtakunnallisesti kuin kansainvälisestikin. Kinnusen pääasiallinen väline on valokuva- ja videotaide, mutta työskentely on vuosien varrella laajentunut myös esineellisiin installaatioteoksiin.
Kinnunen on itse kameransa kohteena, mutta teokset eivät ole omakuvia. Kuvissa esiintyy erilaisia hahmoja, jotka ovat heijasteita tekijän mielentiloista ja aikakauden tunnelmista. Myös kuvaustilanteet ovat aitoja eikä kuvakäsittelyohjelmalla rakennettuja, vaikka onnistuvatkin välttämään luonnollisuutta imitoivan kuvaston niin totaalisesti, että hänen kuviaan ei pidettäisi koskaan totena.
Kinnusen aikaisempi näyttelykokonaisuus The Great Escape on esitetty muun muassa Oulun taidemuseossa, Finlayson Art Areassa Tampereella sekä Hyvinkään taidemuseossa. Seuraavaksi Kinnusen teoksia esitetään Keravan taidemuseossa sekä Galleria Halmetojassa Helsingissä.
Kinnusen ensimmäinen yksityisnäyttely esitettiin Pohjoisessa valokuvakeskuksessa vuonna 2005. Hänen teoksiaan on ollut esillä useissa kansainvälisissä näyttelyissä, mm. Saksa, Tanska, Luxemburg, Slovenia, Italia, Japani, Kiina, Venäjä, Kanada ja Yhdysvallat. Suomessa hän on ollut esillä useissa merkittävissä näyttelyissä mm. Nuoret–näyttely Helsingin taidehallissa (2009), Mäntän kuvataideviikot (2013, 2018) ja Pohjois-Suomen biennaali Lumipalloefekti (2012, 2014, 2016). Kinnusen teoksista on julkaistu kaksi valokuvataide kirjaa (2007, 2013) ja hänen teoksiaan on mm. Oulun taidemuseon, Tampereen kaupungin ja Valtion taideteostoimikunnan kokoelmissa.
SAFEWORDS
Anni Kinnunen esittelee uuden teoskokonaisuuden kahdessa yksityisnäyttelyssä tänä syksynä. Ensimmäisen kerran ne ovat esillä Oulussa Galleria Harmajassa syyskuussa ja toisen kerran Helsingissä Galleria Halmetojassa marraskuussa. Molemmat näyttelypaikat kuuluvat Suomen eturivin gallerioihin.
Uusi teossarja käsittelee ihmiseen ulkopuolelta kohdistuvia paineita ja niiden aiheuttamaa kipua ja vaurioita. Mustelma kasvaa metaforaksi ei toivotusta lähestymisestä, pakottamisesta ja estämisestä. Kinnunen käsittelee surrealistisia haluja ja pelkoja, ihmisyyttä ja alitajuntaa. Hän kyseenalaistaa ajatuksen tahattomuudesta ja näyttää tekoja, joissa kivun ja nautinnon raja on häilyvä.
Fyysisen tuntemuksen rinnalla kivun kuvat ovat myös tajunnan kuvia, eivätkä vain alitajunnan vaan myös tahallisen tarkoituksellisen toiminnan ja ymmärryksen kuvia. Ihmisten kyky tuottaa kipua itselleen ja muille on kiistämätön, mutta usein vaiettu ominaisuus. Kysymys siitä, että onko väkivaltaisuus osa ihmisyyttä, tuntuu lähinnä kiusalliselta. Toisen tunteilla ja toisen keholla leikittely on osa olemassaoloa samalla tapaa kuin omien tunteiden ja tuntemusten ymmärtäminen oppimisen ja kokeilun kautta.
Anni Kinnusen uudet teokset ovat valokuvia, mutta ne vuotavat kahteen suuntaan. Niitä katsoessa on mahdoton olla ajattelematta performanssia, teon taidetta, elettä, esitystä. Toisaalta ne lähestyvät maalausta, esteettistä pintaa, joka kertoo meille tarinoita, esittää epätosia väitteitä. Kinnunen ei ole lainkaan välineensä orja. Hän hakee ilmaisulleen ja viestilleen parhaat mahdolliset kertomisen keinot ja teos voi taipua videoksi, installaatioksi tai jopa veistokseksi.
Valokuvien koko vaihtelee ihmistä suuremmasta pienempään ja käsiteltävämpään kokoon. Iso koko ei tuo pelkästään näyttävyyttä vaan se myös rikkoo kerronnan rytmiä miltei väkivaltaisesti. Se pakottaa katsomaan kuin peiliin. Ihminen on kuvissa esillä samassa mittakaavassa kuin katsoja, joka näin tulee samaistetuksi joko uhriin tai väkivallan tekijään.
Kinnusen uusien valokuviensa visuaalisessa ilmeessä on samanlaista installoinnin estetiikkaa kuin hänen taannoisessa Japani-sarjassa. Kuvissa näkyvä tila on pelkistetty ja harkittu äärimmilleen. Tila on miltei häivytetty, mutta ei niin paljon, että kuvat muuttuisivat tilattomiksi. Aihetta ei ole leikattu taustasta vaan sen juuri siellä, missä se on. Kliininen ilmaisu on tehokkaampaa, kun se tuntuu todelta, eikä todellisuudesta irrotetulta. Vaikka Kinnunen käsittelee kuvia välillä voimakkaastikin, hän tekee sen enemmän maalarin kuin huijarin otteella. Kuvissa tapahtuva on tapahtunut todella.
Se tekee kivusta samaistuttavampaa, paineesta tunnistettavampaa ja mustelmista tosia. Teosten kirurgisen viileä näkökulma yhdistyy samaistuttavaan fyysiseen tuntemukseen tavalla, joka muistuttaa fotorealistisia maalareita. Ero maalaukseen on kuitenkin se, että valokuvat haastavat miettimään ovatko kuvat totta. Maalauksina nämä nähtäisiin kuvitelmina, surrealistisina painajaisina. Valokuvina niitä ei voi ohittaa esittämättä kysymystä, mitä tapahtui todella.
Veikko Halmetoja